Edelliseen pohdintaan liittyen voidaan todeta, ettei ihminen elä aistikuoliossa suhteessa ympäristöönsä. Ruoan lisäksi olemme yhteydessä ympäristöömme hengityksen, kuulon, tuntoaistin ja mm. näön avulla. Kuvittelemalla hirveän ympäristön tai paratiisimaisen kauneuden tuoksuineen ja tuntoaistimuksineen herättää kysymään millainen ympäristö luo todellisuuteni päivittäin. Ja miten se todellisuus vaikuttaa siihen millaisena näen ja koen itseni, nyt, eilen ja huomenna.
Kaikkiin paikkoihin emme pääse. Toisiin saamme avaimet ja sitten on julkinen ja puolijulkiset tilat, joissa tahtomattakin joudumme tai pääsemme kosketuksiin ja vaikutuksille alttiiksi mitä erilaisimmille energioille, ihmisille ja yksilöille. Toisinaan näihin voi vaikuttaa ja esittää toiveita. Nykypäivänä kilpailu näistä paikoista on koventunut. Ennen ja nykyäänkin tunnettiin nepotismia, hyvä-veli-verkostot ym. säärtä pitkin kapuamiset, joilla ovet saatiin avautumaan. Nykyään on mallillaan ns. itsensä-tuunaus-kilpailu. Eli etenkin näköaisti on julkisuudessa vallalla, ovet avaavana avaimena. Eli hyvältä näyttäminen avaa oven kauniiseen maailmaan. Kaunissa maailmassa kauniit katsovat kauniita ja kaikki näyttää hyvältä. Toisissa piireissä arvostetaan akustisia lahjoja, puhetaitoja, retoriikkaa, perustelua ja äänenpainoja- sekä sävyjä – mitä missäkin. Olenpahan ollut sielläkin, missä tuoksulla on painoarvonsa. Kysymys kuuluukin, miksi aistitasapaino tuntuu olevan niin vaikea asia.
Kuvitelkaa rauha. Voi hengittää, syvään ja hyvin. Silmiin ei osu mitään häiritsevää: liike on luontaista eikä huomionhakuista, kuten myös kuva, oikealla paikallaan oikein ja luontaisesti. Äänet ovat äänimaiseman osa, ei häly- tai häiriöääniä, vain läsnäolevaa ja hiljaisuutta kuuntelevaa. Jne. Jokainen on yksilöllisenä, hygieniastaan huolehtien läsnä omana itsenään. Jep. Ei totta. Koska ihmiset elävät energioissaan, tarinoissaan näytellen rooleja omissa tai muiden. Välimatka tarinoiden näyttämöiden välillä on vähemmän todellista. Ymmärrettävää, siis ettei julkisilla paikoilla aina halua olla täysin läsnä. Tästä päästään kehän alkuun takaisin. Läsnä ei ole mukava olla, koska silloin pitäisi olla läsnä muille, kaikille. Niille haisevillekkin, ja niille jotka ovat ns. ”eye-sore” tai niille jotka näkevät sinun olevan henkisesti läsnä ja pitävät sitä läsnäoloa jollain tavalla merkkinä siitä, että sinä olet läsnä naisena heidän lähentelyilleen. Hetkinen, taisinkin nyt kuvata Helsingin metroa.
Joka tapauksessa, olet olemassa jossain enemmän ja jossain vähemmän. Kilpailu on siinä kuka ja missä saat olla, eli mitä saat olla. Se mikä ja kuka sinä olet tai et ole on aina muiden käsissä. Melko armotonta, vai onko?